Tämä blogiteksti ei ala tavallisella tervehdyksellä, vaan jollain aivan muulla. Halusin kunnioittaa rakasta vaariani ja tehdä hänelle yksinoikeutetun postauksen. Suru, kaipuu niin suuri, tuska sammumaton. Mistä lohtua löytää, kun kaikki muuttunut on. Kuljit kanssamme kauan, halki vuosikymmenten. Elät vieläkin täällä, kautta vaimon, lasten ja lastenlapsien. Sulla ikuinen rauha, kaikki hyvin on nyt. Ei kipua, ei huolta, onni loppumaton. Kauniit muistot ei häivy, ne kirkastuu vaan. Joskus tapaamme jälleen ja olemme yhdessä ainiaan. Kuolema tuntuu pelottavan ihmisiä. Eikä syyttä. Se on ajan loppua, käsittämätön käsitys jostain tuntemattomasta. Siihen liittyy todella monia, erilaisia ajatuksia. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Jatkuuko elämä jossain muualla? Syntyykö ihminen uudestaan? Loppuuko se vain, eikä mitään tapahdu? Oli asia miten vain, jokainen vaihtoehto on ahdistavaa ajatella. Tavallaan se on myös ristiriidassa helpotuksen kanssa, ehkä ...
Hei, täällä kirjoittelee 17-vuotias kosmetologiopiskelija, joka kirjoittaa blogiinsa lähinnä muodista ja kauneudesta. Tervetuloa.