Tämä blogiteksti ei ala tavallisella tervehdyksellä, vaan jollain aivan muulla. Halusin kunnioittaa rakasta vaariani ja tehdä hänelle yksinoikeutetun postauksen.
Kuolema tuntuu pelottavan ihmisiä. Eikä syyttä. Se on ajan loppua, käsittämätön käsitys jostain tuntemattomasta. Siihen liittyy todella monia, erilaisia ajatuksia. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Jatkuuko elämä jossain muualla? Syntyykö ihminen uudestaan? Loppuuko se vain, eikä mitään tapahdu? Oli asia miten vain, jokainen vaihtoehto on ahdistavaa ajatella.
Tavallaan se on myös ristiriidassa helpotuksen kanssa, ehkä ihmisellä on sen jälkeen parempi olla? Se on toivo ja ajatus, joka helpottaa suuren surun keskellä. Tosiasia on se, että lähes jokainen meistä joutuu saattamaan läheisensä viimeiselle matkalle.
Alkuvuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Tammikuussa tuli ensimmäiset suru-uutiset, kun ensimmäinen läheinen sukulainen saatettiin iki-uneen. Se oli tosi kova paikka, kun viikon elinajanodote todettiin. Siinä murtu kyllä kaikki palat ihan kokonaan. En itse ollut vielä koskaan joutunut kokemaan ainuttakaan vastaavaa kokemusta. Siitä on aikaa nyt pian 4 kuukautta, ja tuntuu ettei sitä tajua vieläkään. En tiedä tajuaako sitä oikeasti koskaan, vaikka suru ja kaipuu kylläkin helpottaa varmasti joku päivä. Menetin henkilön, joka merkitsi minulle todella paljon. Enemmän kuin moni muu. Henkilö, joka oli taistelija koko elämänsä ajan niin henkisesti kuin fyysisesti. Meille läheisille hän oli todella läheinen, todella tärkeä ja todella merkittävä henkilö.
Sairauksista huolimatta, hänen elämänilo voitti jokaisen kivun ja pahan olon. Kukaan meistä ei koskaan kuullut hänen valittavan, tai säälivän itseään. Hän otti vastaan sen mikä tuli ja taisteli sen yli, viimeiseen saakka. Hän nousi sairaalavuoteelta useamman kerran kuntoutuksen kautta kotiin, mutta viimeinen kerta oli liikaa.
Olen varma, ettei olisi ollut ihmistä joka ei olisi voinut olla tykkäämättä hänestä. Kaikki, jotka hänet tapasivat, tutustuivat ja tykästyivät häneen ihmisenä. Valoisa, iloinen, vahva, välittävä ja kaikkien kaveri, sellainen jonka olemassaolosta olen ikuisesti kiitollinen. Minulle hän oli se, jonka kanssa vietin suurimman osan lapsuudestani, kasvoin hänen seurassaan ihan pikkutytöstä saakka. Opin häneltä valtavasti, sain häneltä enemmän tukea ja turvaa kun monelta muulta ihmiseltä. Huonoina aikoina kävin hänen luonaan, autoin häntä ja juttelin hänen kanssaan. Hyvinä aikoina, joita oli paljon teimme yhdessä kaikkea. Kun olin pieni matkustimme ympäri suomea, kävimme muutaman kerran myös muualla Euroopassa.
On vaikeaa ajatella, ettei häntä ole enää olemassa. Aika on niin lyhyt, ja sen tajuaa vasta kun menettää sen mitä arvostaa. Olisin ehdottomasti toivonut, että aikaa olisi ollut vielä paljon enemmän, mutta valitettavasti hänen on nyt jatkettava matkaa rajan toiselle puolelle. Sinne missä tuskalla ei ole osaa ja missä ikuinen aurinko paistaa. En voi enää kuulla hänen ääntään, en voi enää mennä kylään ja halata häntä, hän ei enää hymyile kasvojeni edessä kun tulen sisään ovesta. On niin paljon asioita, joita en voi tajuta, niin paljon kysymyksiä jotka jäivät ilman vastausta, niin paljon sanoja, jotka jäivät sanomatta ja niin paljon tarinoita jotka jäivät kertomatta. Tämä henkilö pysyy sydämessäni aina, jättihän hän sinne ikuisen muiston. Kuten monien muidenkin sydämeen. Hän tulee aina kulkemaan mukana elämässäni, muistoissani ja ajatuksissani. Ja yhä edelleen tämän kirjoittaminen saa minut suremaan, mutta silti tiedän, että kaikesta huolimatta hänen on nyt hyvä olla.
Suru, kaipuu niin suuri, tuska sammumaton.
Mistä lohtua löytää, kun kaikki muuttunut on.
Kuljit kanssamme kauan, halki vuosikymmenten.
Elät vieläkin täällä, kautta vaimon, lasten ja lastenlapsien.
Sulla ikuinen rauha, kaikki hyvin on nyt.
Ei kipua, ei huolta, onni loppumaton.
Kauniit muistot ei häivy, ne kirkastuu vaan.
Joskus tapaamme jälleen ja olemme yhdessä ainiaan.
Kuolema tuntuu pelottavan ihmisiä. Eikä syyttä. Se on ajan loppua, käsittämätön käsitys jostain tuntemattomasta. Siihen liittyy todella monia, erilaisia ajatuksia. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Jatkuuko elämä jossain muualla? Syntyykö ihminen uudestaan? Loppuuko se vain, eikä mitään tapahdu? Oli asia miten vain, jokainen vaihtoehto on ahdistavaa ajatella.
Tavallaan se on myös ristiriidassa helpotuksen kanssa, ehkä ihmisellä on sen jälkeen parempi olla? Se on toivo ja ajatus, joka helpottaa suuren surun keskellä. Tosiasia on se, että lähes jokainen meistä joutuu saattamaan läheisensä viimeiselle matkalle.
Alkuvuosi on ollut melkoista vuoristorataa. Tammikuussa tuli ensimmäiset suru-uutiset, kun ensimmäinen läheinen sukulainen saatettiin iki-uneen. Se oli tosi kova paikka, kun viikon elinajanodote todettiin. Siinä murtu kyllä kaikki palat ihan kokonaan. En itse ollut vielä koskaan joutunut kokemaan ainuttakaan vastaavaa kokemusta. Siitä on aikaa nyt pian 4 kuukautta, ja tuntuu ettei sitä tajua vieläkään. En tiedä tajuaako sitä oikeasti koskaan, vaikka suru ja kaipuu kylläkin helpottaa varmasti joku päivä. Menetin henkilön, joka merkitsi minulle todella paljon. Enemmän kuin moni muu. Henkilö, joka oli taistelija koko elämänsä ajan niin henkisesti kuin fyysisesti. Meille läheisille hän oli todella läheinen, todella tärkeä ja todella merkittävä henkilö.
Sairauksista huolimatta, hänen elämänilo voitti jokaisen kivun ja pahan olon. Kukaan meistä ei koskaan kuullut hänen valittavan, tai säälivän itseään. Hän otti vastaan sen mikä tuli ja taisteli sen yli, viimeiseen saakka. Hän nousi sairaalavuoteelta useamman kerran kuntoutuksen kautta kotiin, mutta viimeinen kerta oli liikaa.
Olen varma, ettei olisi ollut ihmistä joka ei olisi voinut olla tykkäämättä hänestä. Kaikki, jotka hänet tapasivat, tutustuivat ja tykästyivät häneen ihmisenä. Valoisa, iloinen, vahva, välittävä ja kaikkien kaveri, sellainen jonka olemassaolosta olen ikuisesti kiitollinen. Minulle hän oli se, jonka kanssa vietin suurimman osan lapsuudestani, kasvoin hänen seurassaan ihan pikkutytöstä saakka. Opin häneltä valtavasti, sain häneltä enemmän tukea ja turvaa kun monelta muulta ihmiseltä. Huonoina aikoina kävin hänen luonaan, autoin häntä ja juttelin hänen kanssaan. Hyvinä aikoina, joita oli paljon teimme yhdessä kaikkea. Kun olin pieni matkustimme ympäri suomea, kävimme muutaman kerran myös muualla Euroopassa.
On vaikeaa ajatella, ettei häntä ole enää olemassa. Aika on niin lyhyt, ja sen tajuaa vasta kun menettää sen mitä arvostaa. Olisin ehdottomasti toivonut, että aikaa olisi ollut vielä paljon enemmän, mutta valitettavasti hänen on nyt jatkettava matkaa rajan toiselle puolelle. Sinne missä tuskalla ei ole osaa ja missä ikuinen aurinko paistaa. En voi enää kuulla hänen ääntään, en voi enää mennä kylään ja halata häntä, hän ei enää hymyile kasvojeni edessä kun tulen sisään ovesta. On niin paljon asioita, joita en voi tajuta, niin paljon kysymyksiä jotka jäivät ilman vastausta, niin paljon sanoja, jotka jäivät sanomatta ja niin paljon tarinoita jotka jäivät kertomatta. Tämä henkilö pysyy sydämessäni aina, jättihän hän sinne ikuisen muiston. Kuten monien muidenkin sydämeen. Hän tulee aina kulkemaan mukana elämässäni, muistoissani ja ajatuksissani. Ja yhä edelleen tämän kirjoittaminen saa minut suremaan, mutta silti tiedän, että kaikesta huolimatta hänen on nyt hyvä olla.
Nousit vain laivaan hopeiseen,
joka seilasi meren taakse taivaaseen.
Ja siellä taivaan satamassa,
maassa niin ihanassa,
kuljet tähtipolkua,
kuulet lintujen laulua.
Ja kun taivaalta tähtenä katselet meitä,
ja silmissämme näet kyyneleitä,
silloin kerrot: Olen olemassa,
olen tässä, olen rakkaitteni sydämissä.
Pysyn aina lähellänne,
olen aina mielessänne.
Lepää rauhassa rakas isoisä, 9.1.2019
Kommentit
Lähetä kommentti